Ero on asia, joka ajoittain pyörii mielessäni. En kuitenkaan ole valmis jättämään miestäni, en ainakaan vielä. Olen nähnyt, että hän pystyy muuttamaan käytöstään, jos niin haluaa. Hän on lopettanut pahoinpitelyn ja tavaroiden rikkomisen, vaikkei se mikään toimivan parisuhteen kriteeri olekaan.

Mieheni osaa olla myös hyvä ja kiltti. Joskus ennen nauroimme yhdessä. Ennen nautin keskusteluista hänen kanssaan. Saatoin pohtia jotain asiaa ja kysellä hänen ajatuksiaan siitä. Se oli kiinnostavaa ja hauskaa.

Nykyään keskustelu ahdistaa miestäni ja hän kokee minun syyttävän häntä kaikesta, vaikkei se ole tarkoitus. Nauramme todella harvoin. Elämästä on kadonnut ilo.

Eniten minua satuttaa se, ettei mieheni halaa ja lohduta minua kun on loukannut minua. Olen puhunut siitä tuhansia kertoja ja pyytänyt, että hän seuraavalla kerralla halaisi. Halaus voi laukaista kiukkua ja kumpikin rauhoittuu. Joka kerta hän lupaa, että tästä eteenpäin hän halaa.

Lupaus on hyvä antaa, kun sitä ei tarvitse heti lunastaa. Se kohottaa molempien mielialaa ja luo uskoa tulevaan. Hetken aikaa on hyvä olla. Niiden hetkien vuoksi haluan yhä olla mieheni kanssa.

Sitten tulee seuraava riita. Se etenee tuttua kaavaa ja lopulta purskahdan itkuun. Nyt miehelläni on tilaisuus pitää lupauksensa ja tulla halaamaan. Tekeekö hän niin? Ei tee. Hän jatkaa loukkaamistani ja itkuni muuttuu hysteeriseksi epätoivoksi. Pettymys on valtava. Hän ei taaskaan antanut minulle sitä, mitä kaipaan eniten maailmassa.

Kun riita on rauhoittunut kunnolla, puhumme taas. Hän lupaa, että tällä kertaa hän yrittää kovemmin. Seuraavaksi hän todella tulee ja halaa. Seuraavalla kerralla hän lohduttaa minua ja rauhoitumme molemmat. Ja minä uskon.