Riitatilanteissa tämän parisuhteen surkeimmat puolet tulevat esiin. Mieheni ei siis enää käytä fyysistä väkivaltaa, mutta henkistä väkivaltaa sitäkin enemmän. Se on kuluttavaa ja tuhoisaa.

Riitoja tulee vähintään kerran kahdessa viikossa, usein viikoittain. Se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta riitojen kuluttavuus on ihan omaa luokkaansa.

Minä kuulemma nalkutan. Omasta mielestäni sanon asiasta ja sitten kun turhaudun, niin sanon kipakasti. Joskus sanon pienestä asiasta, josta ei ole välttämätöntä sanoa, myönnettäköön. Toisinaan asiat ovat sellaisia, että niistä on välttämätöntä huomauttaa, tai seuraa vaaratilanne (esimerkiksi kodinkoneen rikkoutuminen, viemärin tukkeutuminen tai lemmikin vahingoittuminen). Mieheni kokee, että sanon, ettei hän osaa mitään.

Kun mieheni hermostuu, hän alkaa räyhätä. Hän haukkuu minut laiskaksi (mikä ei pidä paikkaansa) ja arvostelee minun tapaani tehdä asioita. Hän vetää mukaan vuosia sitten tapahtuneita asioita, vääristelee sanomisiani ja haukkuu. Hän tekee mitä vain "voittaakseen" riidan.

Hän saa minut ensin hermostumaan, sitten itkemään. Itku on ensin turhautumisesta johtuvaa ylitsevuotavaa kiukkua, mutta se muuttuu hysteeriseksi epätoivoksi, kun tilanne jatkuu. Mieheni jatkaa, vaikka alan itkeä. Hän loukkaa tahallaan lisää ja luettelee kaikkea mitä olen muka jättänyt tekemättä tai muka tehnyt huonosti. Tiedän, etteivät hänen väitteensä pidä paikkaansa, mutta minua loukkaa se, että hän tekee niin.

 
Kun hermostun tai itken, haluaisin halauksen ja lepyttelyä. Sitä on turha toivoa. (Silti toivon sitä aina.) 
Riidat ovat hirveitä. Niistä toipuminen vie monta päivää. Kun mieheni on rauhoittunut, hän pyytää anteeksi ja on pahoillaan. Hän yrittää hyvitellä, mutta hänen pinnansa ei kestä sitä, etten ole heti valmis antamaan anteeksi.  
Kun edellisestä riidasta on kulunut aikaa, alkaa elämä voittaa. Samalla lasken kuitenkin päiviä sillä kahden riidan väli on korkeintaan se kaksi viikkoa. Aina edellisestä riidasta ei edes ehdi toipua.