Ero on asia, joka ajoittain pyörii mielessäni. En kuitenkaan ole valmis jättämään miestäni, en ainakaan vielä. Olen nähnyt, että hän pystyy muuttamaan käytöstään, jos niin haluaa. Hän on lopettanut pahoinpitelyn ja tavaroiden rikkomisen, vaikkei se mikään toimivan parisuhteen kriteeri olekaan.

Mieheni osaa olla myös hyvä ja kiltti. Joskus ennen nauroimme yhdessä. Ennen nautin keskusteluista hänen kanssaan. Saatoin pohtia jotain asiaa ja kysellä hänen ajatuksiaan siitä. Se oli kiinnostavaa ja hauskaa.

Nykyään keskustelu ahdistaa miestäni ja hän kokee minun syyttävän häntä kaikesta, vaikkei se ole tarkoitus. Nauramme todella harvoin. Elämästä on kadonnut ilo.

Eniten minua satuttaa se, ettei mieheni halaa ja lohduta minua kun on loukannut minua. Olen puhunut siitä tuhansia kertoja ja pyytänyt, että hän seuraavalla kerralla halaisi. Halaus voi laukaista kiukkua ja kumpikin rauhoittuu. Joka kerta hän lupaa, että tästä eteenpäin hän halaa.

Lupaus on hyvä antaa, kun sitä ei tarvitse heti lunastaa. Se kohottaa molempien mielialaa ja luo uskoa tulevaan. Hetken aikaa on hyvä olla. Niiden hetkien vuoksi haluan yhä olla mieheni kanssa.

Sitten tulee seuraava riita. Se etenee tuttua kaavaa ja lopulta purskahdan itkuun. Nyt miehelläni on tilaisuus pitää lupauksensa ja tulla halaamaan. Tekeekö hän niin? Ei tee. Hän jatkaa loukkaamistani ja itkuni muuttuu hysteeriseksi epätoivoksi. Pettymys on valtava. Hän ei taaskaan antanut minulle sitä, mitä kaipaan eniten maailmassa.

Kun riita on rauhoittunut kunnolla, puhumme taas. Hän lupaa, että tällä kertaa hän yrittää kovemmin. Seuraavaksi hän todella tulee ja halaa. Seuraavalla kerralla hän lohduttaa minua ja rauhoitumme molemmat. Ja minä uskon.

Kamalinta tässä suhteessa on se, että mieheni pyrkii loukkaamaan minua tahallisesti. Ymmärrän, että joskus voi hermostua ja sanoa sellaista mitä katuu myöhemmin. Mieheni tekee sitä kuitenkin joka kerta hermotuessaan ja jatkaa vielä senkin jälkeen, kun saa minut itkemään. Hän sanoo itsekin, että se on opittu tapa.

Viimeksi riita alkoi kotitöistä, joita teimme yhdessä siten, että molemmilla oli omat työnsä. Lopputuloksena oli se, että hän jätti kaikki hommat minun tehtäväkseni, häipyi paikalta ja niisti mennessään kunnon räkäklöntit keittiön käsipyyhkeeseen. Hän poistui itse mököttämään vaatehuoneeseen. Minä itkin ja tein kotitöitä. Riita jatkui sanallisena tappeluna vielä useamman tunnin ajan.

Tällaisten riitojen jälkeen ajatukseni pyörivät usean päivän ajan vain siinä mitä edellisen riidan aikana tapahtui. Minun täytyy käsitellä asia ja päästä siitä yli, jotta voin jatkaa elämääni. Haluan myös, että mieheni ymmärtää miten pajon hän on minua loukannut ja sitä kautta haluaisin hänen lopettavan tuhoisan käytöksensä.

Usein kysyn mieheltäni, että tarkoittiko hän todella sitä kun sanoi minua rumaksi tai muuta vastaavaa. Rauhallisena hän perustelee, että kiukkuisena tulee sanottua sellaista, mitä ei tarkoita. Hän kokee nämä keskustelut kuluttavana.
Haluan myös kertoa miltä tuntui, kun hän niisti pyyhkeeseen ja jätti minut tekemään kaiken yksin. Haluan kertoa miten tunsin itseni hylätyksi, kun hän ei välittänyt itkustani eikä halannut.

 
Mieheni mielestä loukkaan ja itketän häntä tahallani, kun sanon näitä asioita. Hän suuttui minulle ja huusi, että olen saanut hänet jo monta kertaa tänään itkemään, kun olen kerrannut sitä mitä hän on tehyt. Hänen mielestäni minä siis haluan tahallani satuttaa häntä. Surkuhupaisaa.

 

Riitatilanteissa tämän parisuhteen surkeimmat puolet tulevat esiin. Mieheni ei siis enää käytä fyysistä väkivaltaa, mutta henkistä väkivaltaa sitäkin enemmän. Se on kuluttavaa ja tuhoisaa.

Riitoja tulee vähintään kerran kahdessa viikossa, usein viikoittain. Se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta riitojen kuluttavuus on ihan omaa luokkaansa.

Minä kuulemma nalkutan. Omasta mielestäni sanon asiasta ja sitten kun turhaudun, niin sanon kipakasti. Joskus sanon pienestä asiasta, josta ei ole välttämätöntä sanoa, myönnettäköön. Toisinaan asiat ovat sellaisia, että niistä on välttämätöntä huomauttaa, tai seuraa vaaratilanne (esimerkiksi kodinkoneen rikkoutuminen, viemärin tukkeutuminen tai lemmikin vahingoittuminen). Mieheni kokee, että sanon, ettei hän osaa mitään.

Kun mieheni hermostuu, hän alkaa räyhätä. Hän haukkuu minut laiskaksi (mikä ei pidä paikkaansa) ja arvostelee minun tapaani tehdä asioita. Hän vetää mukaan vuosia sitten tapahtuneita asioita, vääristelee sanomisiani ja haukkuu. Hän tekee mitä vain "voittaakseen" riidan.

Hän saa minut ensin hermostumaan, sitten itkemään. Itku on ensin turhautumisesta johtuvaa ylitsevuotavaa kiukkua, mutta se muuttuu hysteeriseksi epätoivoksi, kun tilanne jatkuu. Mieheni jatkaa, vaikka alan itkeä. Hän loukkaa tahallaan lisää ja luettelee kaikkea mitä olen muka jättänyt tekemättä tai muka tehnyt huonosti. Tiedän, etteivät hänen väitteensä pidä paikkaansa, mutta minua loukkaa se, että hän tekee niin.

 
Kun hermostun tai itken, haluaisin halauksen ja lepyttelyä. Sitä on turha toivoa. (Silti toivon sitä aina.) 
Riidat ovat hirveitä. Niistä toipuminen vie monta päivää. Kun mieheni on rauhoittunut, hän pyytää anteeksi ja on pahoillaan. Hän yrittää hyvitellä, mutta hänen pinnansa ei kestä sitä, etten ole heti valmis antamaan anteeksi.  
Kun edellisestä riidasta on kulunut aikaa, alkaa elämä voittaa. Samalla lasken kuitenkin päiviä sillä kahden riidan väli on korkeintaan se kaksi viikkoa. Aina edellisestä riidasta ei edes ehdi toipua.

 

Olen hävennyt miestäni usein. Hän on seissyt kännissä keskellä pihaa ja karjunut kurkku suorana. Tämän hän teki kuulemma siksi, että omalla pihallaan voi niin tehdä. Häpesin häntä, sillä koko naapurusto kuuli.

Mieheni on usein vaarantanut liikenteen kaahaamalla kiukuspäissään hullun lailla ja tehnyt sen jälkeen lukkojarrutuksen. Kerran ambulanssi pysähtyi paikalle aikomuksenaan tarkastaa, että onko kaikki hyvin. Silloin mieheni jatkoi matkaa rauhallisesti. Viranomaisten läsnäolo rauhoittaa. 

Kerran hän sai sakot. Hän käyttäytyi tilanteessa rauhallisesti. Tilanteen jälkeen matkamme jatkui erääseen kylään, jossa oli kauniina kesäpäivänä paljon väkeä ulkona. Siinä kaikkien ihmisten keskellä mieheni alkoi huutaa minulle ja huoritella. 
Usein näissä tilanteissa pelkään, itken ja olen lopulta lähes hysteerinen. Silti hän jatkaa. Hän käyttää valtaa.

Kerran hän jarrutti eräällä asuntoalueella, otti avaimet virtalukosta ja paiskasi ne metsään. Hän häipyi paikalta ja minun piti mennä etsimään avaimia.

Sosiaalisissa tilanteissa jännitän aina hirveästi mieheni käytöstä. Paineen tunne kasvaa, kun huomaan hänen alkavan viljellä ilkeitä letkautuksiaan. Paikkailen niitä huumorilla ja häpeän häntä.

En koskaan puhu miehestäni nimellä töissä, enkä milloinkaan näytä hänen valokuvaansa. Aina kun mahdollista, liikun yksin. Tilanteet hänen kanssaan ovat monesti kaoottisia ja häpeän häntä paljon. Siksi on helpompaa ja mukavampaa, kun hän ei ole mukana. Hänen käytöstään en voi hallita, mutta omaani voin. Ja minä käyttäydyn hyvin. Siksi on mukavampaa liikkua yksin.

 

Elän huonossa suhteessa. Mies on sairastanut masennusta diagnosoidusti muutaman vuoden, todellisuudessa ehkä kauemminkin. Se ilmeisesti antaa hänelle oikeuden käyttäytyä ihan miten tahansa. Hän on paiskonut minua ympäri asuntoa ja uhannut samalla tappaa. Ei tappanut, mutta mustelmilla olin. Hän on kiukuspäissään hajottanut useamman älypuhelimen. Samoin kyytiä ovat saaneet minulle rakkaat Arabian astiat. Hän on rikkonut ovia ja huonekaluja ja laminaatissa on hänen riehumisensa seurauksena pysyvät jäljet. Hän on käyttäytynyt ihmisten ilmoilla niin, että olen usein hävennyt häntä. Hänen käytöksensä on ollut hallitsematonta, myös hänen itsensä mielestä.

Noin puoli vuotta sitten luin hänelle aggression hallinnasta. Tekstissä kerrottiin, että kenelläkään ei "napsahda päässä", vaan väkivalta on aina tietoinen päätös. Jokainen voi itse päättää, että ei käytä väkivaltaa. 

Jokin tekstissä kolahti. Mieheni teki tuolloin tietoisen päätöksen, ettei enää käytä (fyysistä) väkivaltaa. Sen jälkeen minua ei ole enää paiskottu, eikä tavaroita rikottu. Onhan sekin kai jonkinlainen alku.